Jääkauden eläimet

Jääkauden Euroopassa komeita eläimiä

Otsikoi ja kirjoita vihkoosi teksti kysymysten pohjalta.

1. Mitä tarkoittaa interglasiaalikausi?
2. Mitä tutkimalla saadaan tietoa sukupuuttoon kuolleista lajeista?
3. Mitä jääkauden aikaisia lajeja on kuollut sukupuuttoon?
4. Millainen eläin oli mammutti?
5. Mitä jääkauden aikaisia eläinlajeja on edelleen elossa?
6. Mitkä asiat tuhosivat jääkauden aikaisia lajeja?

Mammutti on viime jääkauden tunnuseläin, mutta samoilla
seuduilla sen kanssa liikkui kymmenittäin muita suuria lajeja.
Jos pääsisimme safarille jääkautiseen Eurooppaan, näkisimme villasarvikuonoja, sapelihammaskissoja ja luolaleijonia. Vastaan tulisi myös nykyisiä eläimiä,
kuten poroja ja gemssejä.

Geologian näkökulmasta jääkausi on lähimenneisyyttä. Tavanomaisten aikamittareidemme mukaan se saattaa vaikuttaa kovin kaukaiselta: sen päättymisestä on kulunut 10 000 ja alkamisesta yli puolitoista miljoonaa vuotta. Luvut huimaavat päätä mutta käyvät paljon vaatimattomamman tuntuisiksi, jos otamme huomioon, että maapallo on ollut olemassa yli 4 500 miljoonaa vuotta. Näissä maailmankaikkeuden mittasuhteissa jääkausi on vain pieni välivaihe.

Nyt tiedetään, ettei jääkausi ollut yhtenäinen pakkasjakso. Siihen kuului kylmiä ajanjaksoja, jäätiköitymisiä, jolloin valtavat mannerjäät peittivät suuria osia Euraasiasta ja Pohjois-Amerikasta, mutta jäätiköitymisten välissä oli lyhyehköjä vaiheita, joiden aikana jää suli pois ja ilmasto oli yhtä lämmin kuin nykyään, joskus lämpimämpikin. Näitä jaksoja sanotaan interglasiaalikausiksi.

Interglasiaalikausia on esiintynyt noin 100 000 vuoden välein. Elämme nyt yhtä tällaista kautta ja olemme luultavasti lähempänä sen loppua kuin alkua.

Tarkastelemme tässä etenkin viime jäätiköitymistä, joka alkoi noin 100 000 vuotta sitten ja hellitti siis otteensa kymmenisen vuosituhatta ennen meidän aikaamme. Sekään ei ollut yhtenäinen pakkaskausi. Välillä ilmasto lauhtui hieman. Tällaisia jäätiköitymisen katkoja sanotaan interstadiaaliajoiksi. Noin 30 000–40 000 vuoden takaisen interstadiaalin aikana suuri osa Pohjolaa oli jäätön, ja silloin tänne tuli mammutteja ja poroja, kenties muitakin eläimiä.

Fossiileja maassa ja jäässä 

Pohjolassa elää nykyäänkin monia sellaisia eläinlajeja, jotka olivat täällä jo viime jäätiköitymiskauden, niin sanotun Veiksel-jäätiköitymisen aikana. Useimmat näistä eksoottisilta tuntuvista suurehkoista eläimistä ovat kuitenkin kadonneet maapallolta. Ne kuolivat sukupuuttoon jääkauden päättyessä.

Miten meillä voi olla tietoa eläimistä, jotka elivät niin kauan sitten? Tärkeimmät tiedot saadaan fossiililöydöistä. Kun eläin kuolee luonnossa, pedot ja haaskaeläimet useimmiten syövät sen ja jättävät jäljelle vain luut. Ilman suojaa nekin hajoavat lopulta. On kuitenkin mahdollista, että luut hautautuvat merenpohjan tai virran sedimentteihin ja säilyvät niissä.

Säilymisen mahdollisuudet ovat erityisen hyvät suojaisissa ympäristöissä, kuten luolissa. Niistä löytyneet luut voivat olla peräisin talvehtivista eläimistä (esimerkiksi luolakarhuista), jotka ovat kuolleet talviunensa aikana, tai saaliseläimistä, joita pedot tai ihmiset ovat vieneet luoliin.

Pöllöt ovat erityisen tehokkaita fossiilien kasaajia. Ne oleskelevat luolissa ja työntävät suustaan niin sanottuja oksennuspalloja, jotka sisältävät niiden pyydystämien pieneläinten sulamattomia jäännöksiä. Tällaisista jäännöksistä voi kertyä valtavia tuhansien pikkuluiden kerrostumia, jotka antavat tärkeitä tietoja muinaisesta eläimistöstä.

Erittäin vaikuttavia ovat maasta löydetyt mammuttien, biisonien, hevosten ja muiden eläinten jäännökset, jotka ovat jäätyneet niin, että myös ruumiin pehmeitä osia on säilynyt. Arktisessa ilmastossa eläin kuivuu muumioksi, ja keväällä tämä sitten lähtee vettyneen, liukuvan rinnemaan mukana valumaan laakson pohjalle, missä sedimenttimassat ympäröivät sen täysin ja se jäätyy uudestaan. Sellaisia löytöjä on tehty Siperiassa ja Alaskassa alueilla, joilla routa ei koskaan sula maasta. Tämä ”pakastekuivaus” on erittäin tehokasta, mutta jäännökset eivät koskaan ole niin hyvin säilyneitä kuin eräissä sensaatiojutuissa on väitetty.

Riista maalattiin luoliin

Yhtenä tiedon lähteenä ovat ne silminnäkijöiden kuvaukset, joita jääkauden ihmiset ovat tuottaneet. Maineikkaita luolamaalausten löytöpaikkoja ovat muun muassa Ranskan Lascaux ja Espanjan Altamira.

Monet näistä piirroksista ja maalauksista ovat upeita taideteoksia, jotka osoittavat, että jääkauden ihminen osasi hahmottaa eri eläinlajien luonteenomaiset piirteet. Tämä koskee erityisesti suuria riistaeläimiä (biisonia, mammuttia, hevosta jne.), joilla oli keskeinen asema jääkauden ihmisen taloudessa. Sen sijaan suuret petoeläimet ovat usein kömpelömmin kuvattuja; sopii olettaa, ettei taiteilija ehtinyt järin pitkään tarkastella niitä. Eläimet ovat kuvissa tavallisesti syksyisessä asussaan (esim. hirvaat sarvipäisinä), mutta kuvat lienee tehty muistista keväällä tai kesällä.

Eräissä tapauksissa voidaan tarkastaa kuvien todenmukaisuus vertaamalla niitä jäätyneisiin fossiileihin. Niinpä esimerkiksi isolle jääkauden biisonille (Bison priscus) on piirretty selkään kyttyrä, jonka edessä ja takana on musta harja, ja päähän sarvet, joiden kärjet ovat taaksepäin kääntyneet. Alaskasta on hiljattain löydetty juuri tämän näköisiä biisonimuumioita.

Poronsarvi pohjolan vanhin

Täältä Pohjoismaista ei ole löydetty paljonkaan jääkauden eläimiä. Muutamia sentään tiedetään: esimerkiksi Torniosta peräisin oleva poronsarvi on todettu 36 000 vuoden ikäiseksi, ja Lohtajalta on löytynyt 25 000 vuotta vanha mammutinluu. Niinpä Fennoskandian on täytynyt olla monen vuosituhannen ajan jääpeitteetön, ja siellä on asunut arktinen eläimistö, ennen kuin jää noin  20 000 vuotta sitten taas alkoi edetä.

Jääkauden lopulta on useita löytöjä. Silloin sulaminen oli jo täydessä käynnissä. Vanhin tämän ajan Suomesta peräisin oleva löytö on naali, siis jälleen arktinen eläin. Jääkarhu on löydetty Tanskasta ja Ruotsin länsirannikolta. Myöhemmin alueelle on muuttanut monia muitakin lajeja.

Jotta saisimme yksityiskohtaisemman kuvan jääkauden arktisesta eläimistöstä, meidän täytyy mennä Veiksel-jäätiköitymisen peittämän alueen ulkopuolelle. Ryhdymme nyt tarkastelemaan erityisesti silloiselle eläinmaailmalle tunnusomaisia lajeja – niitä, joihin huomiomme kiinnittyisi, jos pääsisimme safarille Veiksel-kauden Eurooppaan.

Mammutista tiedetään paljon

Jääkauden ylivoimainen tunnuseläin on mammutti, kylmien seutujen villakarvainen norsu. Sillä oli keskeinen tehtävä monien kivikautisten heimojen taloudessa.

Jääkauden ihminen oli eskimoiden tavoin täysin metsästyksestä ja kalastuksesta riippuvainen. Teurastetusta mammutista käytettiin ilmeisesti kaikki osat, myös isot luut ja syöksyhampaat, joita voitiin käyttää rakennusaineina jääkauden niukkapuisella arotundralla.  Mammutti on myös toistuva aihe kivikauden taiteessa. Kun lisäksi on löydetty lukuisia jäätyneitä mammutteja, voimme muodostaa yksityiskohtaisen kuvan sen ulkonäöstä.

Mammutti oli norsujen sukua, ja silläkin oli kärsä ja syöksyhampaat, mutta sillä oli myös monia norsuista poikkeavia piirteitä. Jotkin erot liittyvät pakkasenkestävyyteen, kuten tukeva karvapeite, joka koostui pitkästä karvoituksesta ja tuuheasta, villavasta alusturkista. Karvojen väri vaihtelee vaaleasta ruskeaan tai mustanruskeaan, mutta nykyään otaksutaan, että alkuperäinen väri oli musta ja että pigmentti on vuosituhansien varrella osaksi tuhoutunut. Myös ihonalainen rasvakerros suojasi pakkaselta.

Korvat olivat pienet ja kärsä suhteellisen lyhyt lämmönhukan välttämiseksi. Sopeutuminen tundran karkeaan ruohoon näkyy mammutin poskihampaista, jotka jauhoivat tehokkaiden myllynkivien lailla. Norsuista mammutin erottavat myös suippo pää ja taaksepäin viettävä kyttyräselkä.

Hurjat hampaat eivät tappaneet

Komeat, valtavan suuret syöksyhampaat kaareutuvat lyyramaisesti siten, että kärjet osoittavat sisäänpäin. Nykyisen käsityksen mukaan niillä oli sosiaalinen tehtävä: mammuttiurokset käyttivät niitä pariutumisajan kaksintaisteluissa. Syöksyhampaat ovat sellaiset, että urokset tuskin pystyivät aiheuttamaan toisilleen vakavia vammoja, ja alakynteen jäänyt pääsi vetäytymään leikistä hengissä. Muutamissa jääkautisissa kuvissa näkyy taistelevia mammuttiuroksia. Mutta syöksyhampaat ovat nähtävästi sopineet myös lumen kaapimiseen pois maasta, jotta eläin pääsi käsiksi kasveihin. Tämähän on kaikkien kasveja syövien arktisten eläinten ongelma.

Mammuttilöydöt osoittavat, että näitä eläimiä esiintyi enimmäkseen mannerjään reunan tuntumassa. Luultavasti mammutit vaelsivat porojen tavoin talvisin etelään, ja samoin tekivät varmasti monet muutkin “mammuttiaron” eläimistöön kuuluvat lajit.

Mammutin kehityshistoria tunnetaan jo varsin hyvin. Tiedetään, että mammuttien suku sai alkunsa Afrikassa yli neljä miljoonaa vuotta sitten. Sieltä mammutit muuttivat Euraasiaan, ja ajan mittaan ne sopeutuivat elämään arktisessa ympäristössä. Noin kaksi miljoonaa vuotta sitten mammutit vaelsivat Pohjois-Amerikkaan ajoittain kuivuneen Beringinsalmen yli.

Jääkauden alkupuolella eläneet mammutit olivat hyvin suuria, niiden säkäkorkeus oli viitisen metriä. Myöhäisjääkauden mammutit olivat huomattavasti pienempiä. Pohjoismaiset löydöt viittaavat siihen, että säkäkorkeus jäi vajaaseen kolmeen metriin. Tästä huolimatta ne olivat varmaan hyvin vaikuttavan näköisiä eläimiä, ja mammutinmetsästys oli uskalias hanke.

Mammuttiaroilla muitakin suuria

Mammutin elinympäristössä esiintyi usein myös villasarvikuono. Se on nykyisen sumatransarvikuonon kaukainen sukulainen, vaikka luultavasti muistuttikin ulkomuodoltaan enemmän afrikkalaista leveähuulisarvikuonoa. Se ei ollut järin suuri: Galitsiasta löydetty yksilö, joka on säilynyt nahkoineen ja pehmeine osineen suola- ja öljypitoisessa kerrostumassa, on kuonon kärjestä hännäntyveen mitattuna 384 sentin pituinen.

Villasarvikuonolla oli kaksi kuonosarvea. Takimmainen oli pieni mutta etumainen hyvin kehittynyt ja aivan toisenlainen kuin nykyisin elävillä lajeilla. Sarvi oli hyvin kapea, levymäinen, ja etukulmassa näkyy tasainen kulutuspinta. Otaksumme eläimen käyttäneen sarvea eräänlaisena lumiaurana. Kääntelemällä päätään sivulta toiselle sarvikuono pystyi lappamaan lumen pois, niin että se pääsi syömään sen alla olevaa ruohoa – samaan tapaan kuin mammuttikin menetteli.

Sarvikuono ei näytä olleen merkittävä tekijä jääkauden ihmisen elämässä, sillä sitä ei näy paljonkaan kuvissa. Mutta biisoni oli tärkeä eläin. Se kuuluu jo sukupuuttoon kuolleeseen arovisenttien lajiin. Arovisentti oli nykyistä visenttiä isompi ja pitkäsarvisempi. Sillä oli runsas musta harja selässä, niskassa ja kaulan alla sekä vatsan etuosassa. Erikoinen siluetti ja selvästi muista erottuva ruumiinmuoto helpottivat sen tunnistamista etäältä. Luolamaalauksissa on monia komeita biisoninkuvia.

Useita lajeja yhä elossa

Hevonenkin oli jääkaudella suosittu riistaeläin. Ranskan Solutréssa on löydetty erään jyrkänteen alta noin sadantuhannen hevosen jäännökset. Ihminen on luultavasti monen sukupolven ajan metsästänyt hevosia tässä samassa paikassa ajamalla laumoja pakosalle niin, että ne ovat syöksyneet alas jyrkänteeltä. Lukuisissa luolakuvissa näkyy pienipäisiä hevosia, joilla on pystyssä törröttävä harja ja riippuvatsa; ne muistuttavat melko tarkasti nyt jo lähes sukupuuttoon kuollutta villihevosta. Kuvissa niillä on usein kaulassa yksi tai kaksi mustaa viirua.

Kaikkein suurin tunnettu hirvieläin oli jääkauden lopulla elänyt jättiläishirvi. Valtavien monisakaraisten lapiosarvien kärkiväli saattoi olla 3,5 metriä. Ne olivat varmasti eläimelle raskas taakka, ja ne onkin mainittu esimerkkinä raiteiltaan suistuneesta kehityksestä. Itse asiassa ne olivat kuitenkin sosiaalisia elimiä ja täyttivät varmasti tehtävänsä eli tekivät vaikutuksen vastustajaan. Mahtavuuden vaikutelmaa vahvisti suippo, kyttyrämäinen hartianseutu, joka lienee ollut musta. Tämän voi päätellä kuvasta, joka on löydetty eräästä luolasta Ranskassa. Viimeiset jättiläishirvet elivät noin 11 000 vuotta sitten.

Mammutin, sarvikuonon, arovisentin, jättiläishirven ja muiden sukupuuttoon kuolleiden lajien ohella Euroopan jääkautiseen eläimistöön kuului siis edelleen eläviä lajeja, kuten poro ja hevonen. Muita nykyisin eläviä lajeja, joiden jäännöksiä löytyy jääkautisista kerrostumista, ovat hirvi, saksanhirvi, kuusipeura, alppikauris ja gemssi sekä myskihärkä, joka sittemmin kuoli Euroopasta sukupuuttoon. Historiallisena aikana sukupuuttoon kuolleisiin lajeihin kuuluu alkuhärkä, joka on nykyisten kesynautojemme kantamuoto.

Leijona levisi laajimmalle

Kun metsästettävää riistaa oli näin runsaasti, ei ole ihme, että Euroopassa eli jääkauden aikana monia suurpetoja. Esimerkiksi karhuja oli kolmea lajia: ruskea maakarhu ja jääkarhu sekä luolakarhu, joka on jo kuollut sukupuuttoon. Luolakarhu talvehti luolissa, ja siksi siitä on saatu enemmän tietoa kuin monista muista jääkauden eläimistä. Itävaltalaisesta luolasta on löydetty laskelmien mukaan lähes 50 000 karhun jäännöksiä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että maanosamme olisi ollut jääkaudella tulvillaan karhuja. Luolakerrostuma muodostui niin pitkän ajan kuluessa, että yhden karhun kuoleminen luolaan joka toinen tai kolmas vuosi riittää selittämään löydön valtavan suuruuden.

Hampaistosta päätellen luolakarhu oli pikemminkin kasvinsyöjä kuin aktiivinen petoeläin.

Ainoastaan lihaa syöviin eläimiin kuului leijona. Lajia edusti Euroopassa ja Siperiassa isokokoinen luolaleijona. Me saatamme mieltää leijonan tropiikin eläimeksi, mutta itse asiassa isot kissaeläimet sietävät erittäin hyvin pakkasta. Leijonan luonteenomainen sosiaalisuus – laumoina saalistaminen – on voinut edistää lajin ainutlaatuista sopeutumiskykyä. Leijonia olikin Afrikan ja Euraasian lisäksi myös Pohjois-Amerikassa ja Etelä-Amerikan länsirannikolla aina Perua myöten. Tiettävästi mikään muu villinä elävä nisäkäslaji ei ole asunut niin laajalla alueella.

Sekä leijona että leopardi, joka niin ikään eli Euroopassa jääkauden aikana, ovat sittemmin kuolleet sukupuuttoon Euraasian pohjoisosasta.

Pieniä petoja runsaasti

Näiltä leveysasteilta on hävinnyt myös luolahyeena, joka on yksi afrikkalaisen täplähyeenan rotu. Kaikki kolme edellä mainittua ovat siis yhä elävän lajin suuria pohjoisia rotuja.

Hyeenalöytöjä on erityisen runsaasti, koska eläin asui luolissa. Englantilaisessa luolassa kuolleiden yksilöiden lukumääräksi on arvioitu noin 20 000. Mielikuva hyeenasta ”raukkamaisena” raadonsyöjänä on väärä; täplähyeena on voimakas ja tehokas peto, joka saalistaa laumoina. Samaa saalistusmenetelmää käyttävät jääkaudella Euroopassa elänyt punakoira eli vuorisusi, jota on vielä jäljellä Etelä-Aasiassa, ja susi, jonka jääkautista kehityshistoriaa voidaan seurata yksityiskohtaisesti.

Erikoislaatuisia jääkauden luontokappaleita ovat sapelihammaskissat, jotka kävivät saaliin kimppuun erittäin pitkillä yläleuan kulmahampaillaan. Euroopassa lienee elänyt yksi tähän ryhmään kuuluva laji vielä Veiksel-jäätiköitymisen aikana, ja Pohjois-Amerikassa lajeja oli kaksi.

Eläimistöömme kuuluu yhä monia jääkauden petoeläimiä, kuten ilves, kettu, ahma ja useita näätäeläinlajeja. Yleensä eläimille, kuten kasveillekin, on käynyt niin, että nimenomaan suuret lajit ovat huvenneet tai kadonneet kokonaan. Suurpetojen häviäminen on varsin helppo selittää: ne kuolivat sukupuuttoon todennäköisesti siksi, että niiden saaliseläimet katosivat. Mutta mistä johtui suurten kasvinsyöjien kuoleminen?

Tuhosiko ilmasto vai ihminen?

Euroopasta katosivat mammutti, sarvikuono, myskihärkä, arovisentti ja jättiläishirvi. Pohjois-Amerikassa tuho oli vielä rajumpi, koska siellä esiintyi huomattavasti useampia suurikokoisia lajeja. Niin sanottuun megafaunaan kuului yhteensä 62 lajia – norsueläimiä, hevosia, tapiireja, onttosarvisia, hanka-antilooppeja, hirvieläimiä, kamelieläimiä, pekareita, jättiläislaiskiaisia, jättiläisvyötiäisiä – ja niistä hävisi peräti 51 lajia, siis yli 80 prosenttia!

Mistä moinen joukkokuolema johtui?

On esitetty kaksi mahdollista selitystä. Toinen perustuu jääkauden lopun ilmastonmuutokseen. Mutta interglasiaalikaudet ovat monesti aiemminkin keskeyttäneet jääkauden, ja silloin ilmasto on lämmennyt nykyisenlaiseksi. Miksi megafauna tällä kertaa olisi hävinnyt, kun se selviytyi aikaisemmistakin välijaksoista?

Toisessa teoriassa pääosaa esittää metsästävä ihminen. Yhteys näyttää erityisen selvältä Pohjois-Amerikassa: ihminen muutti sinne 12 000– 13 000 vuotta sitten, ja megafauna sammui sen jälkeisinä vuosituhansina. Mutta tämäkään syy-yhteys ei ole yksiselitteinen. Eräät löydöt viittaavat siihen, että Pohjois-Amerikassa oli ihmisiä jo hieman aikaisemmin, ja on myös epäilty, tokko siellä eläneet pienet ihmisryhmät olisivat pystyneet hävittämään sukupuuttoon niin monia eläimiä niin lyhyessä ajassa.

Ratkaisevaa selvyyttä ei ole saatu. Ehkä voidaan ajatella molempien tekijöiden vaikuttaneen yhdessä. Kun on tutkittu jääkauden ”mammuttiaroja” – sitä nimenomaista ympäristöä, jossa pohjoinen megafauna eli – on saatu viitteitä siitä, että se poikkesi kaikista nykyisin olemassa olevista.

Moni kutistui ennen katoamista

Kun tarkastelemme pienten nisäkkäiden fossiileja, jotka usein ovat hyvin tiukasti sidoksissa tiettyihin ympäristöihin, havaitsemme yhdellä ja samalla alueella lajeja, jotka ovat nykyään levinneet aivan eri seuduille ja eri biotooppiin (eli ympäristötekijöiltään erilaiselle alueelle). Tämä viittaa siihen, ettei ”mammuttiaro” ollut läheskään niin yksitoikkoinen kuin nykyajan tundra tai preeria; sen piiriin lienee itse asiassa kuulunut monia erilaisia biotooppeja.

Jääkauden suuret eläimet olivat ehkä riippuvaisia tällaisesta monimuotoisuudesta, jossa ravinnon tuotanto saavutti sesongin aikana huippunsa eri ajankohtina. Siirtymällä biotoopista toiseen, sellaiseen joka sijaitsi lähellä mutta jossa optimi osui myöhäisempään ajankohtaan, eläimet pystyivät hyödyntämään ravinnon tuotantoa pitemmän ajan ja tulemaan siten paremmin toimeen. Jääkauden aikaisten eläinten valtava koko ja yleinen ”laadukkuus” kuvastavat ehkä tätä seikkaa. Itse asiassa havaitsemme, että jääkauden lopulla monet eläimet pienenivät ennen kuin kuolivat kokonaan sukupuuttoon. Tämä viittaa ympäristön huononemiseen, kenties monimuotoisuuden vähenemiseen.

Tyypillistä on myös se, että sukupuuttoon on kuollut etenkin sellaisia eläimiä, joilla on rakenteeltaan suhteellisen yksinkertainen suolisto (esim. norsueläimet, hevoset, sarvikuonot), kun taas märehtijät, joiden neliosainen maha toimii tehokkaasti, ovat selviytyneet tilastollisesti paljon paremmin.

Tällaisessa tilanteessa supistuvat eläinkannat ovat lopulta saattaneet joutua metsästävien ihmisten uhriksi. Täysin mahdolliselta tuntuu kyllä sekin, että esimerkiksi mammutti ei kerta kaikkiaan pystynyt elämään nykyisenlaisessa ympäristössä.

Ihminen on epäilemättä hävittänyt sukupuuttoon monia eläinlajeja sekä historiallisena aikana että sitä ennen. Häntä ei ehkä kuitenkaan sovi pitää ainoana syypäänä jääkautisen eläimistön tuhoon.